SYLVI UINO

Sylvi Salome syntyi maaliskuun 12. päivänä 1900 Pieksamäellä. Isä Kauno Edvard Uino, joka toimi tuolloin Pieksamäen maaseurakunnan apupappina, oli juurevaa talonpoikaissukua Artjärveltä. Äiti Emilia puolestaan oli Pietarissa vaikuttaneesta Stenbergien kultaseppäperheestä. Vanhemmat olivat menneet naimisiin joulukuussa 1894 Kauno Edvardin toimiessa Koivistolla apupappina. Esikoinen Toini syntyi 1895, keskosena kuollut Martha 1897, Elin 1898, sitten Sylvi ja hänen jälkeensä Taina 1901, vuotta myöhemmin Uuno ja Aira 1906.

Sylvillä oli ikää puolitoista kuukautta, kun perhe muutti isän työn perässä Heinolan maalaiskuntaan. Lusin pappilasta ovat ensimmäiset merkinnät Sylvistä. Lastensa sairauksista huolestunut äiti kirjoitti: "Sylvi raukan on ollut pitemmän aikaa sormi ja leuka kipeä[n]ä ja nyt on ilmestynyt vähä päähänkin rupea. Kyllä se on vaan hänessäkin taas maitorupea. Viime yönä en saanut nukutuksi jos pari tuntia ihan aamulla kun Sylvi nukkui niin rauhattomasti kun olivat laskeneet huoneet kovin lämpimiksi." Muun jälkikasvun lailla Sylvi poti yhtä jos toista lastentautia, eivätkä erilaiset vaivat jättäneet häntä myöhemminkään rauhaan.

Isän seuraava työpaikka saatteli perheen 1904 Kannakselle Metsäpirtin pappilaan. Siellä perhe asui seesteiset kuusi vuotta. Laatokan saariin tehdyt retket tartuttivat luonnonkaipuun lapsiin. Vanhemmat painottivat mieluusti suomalaisen luonnon arvoja. Kun Toinissa, Elinissä ja Sylvissä ilmeni kirjatoukan vikaa, Emilia-äiti pahoitteli sen voimakkuutta kesäaikaan - silloinhan piti viettää tervettä ja ruumista vahvistavaa ulkoilmaelämää luonnon äärellä.

Pappilanpidon viedessä tarkkaan äidin ajan katraan nuorimmista vastasi lastenhoitaja. Sen ajan tapaan palvelusväkeä oli paljon, ja kouluopetuksenkin alkeet päntättiin kotiopettajan huomassa.

Isä Kauno Edvard oli lähtenyt opintielle 18-vuotiaana tyhjätaskuna. Artjärven tilalla, jossa Sylvikin vietti lapsuudenkesiään, hän oli oppinut talonpojan käden taitoja sekä ajatusmaailmaa. Vilkkaana ihmisenä hän tuli mainiosti toimeen muiden ihmisten kanssa. Kun hän lisäksi oli erinomainen saarnamies - piispa O.I. Collianderin mielestä "puhuja Jumalan armosta" -, hänestä pidettiin yleisesti. Vaalisaarnatkin hän puhui vapaasti ja aina menestyksellisesti. Keväällä 1908 hän kävi pitämässä vaalisaarnan Puumalassa. Hän sai yli 4 000 ääntä, nelinkertaisesti enemmän kuin kahdelle ensimmäiselle sijalle asetetut yhteensä, minkä vuoksi häntä ei ollut sivuuttaminen uutta kirkkoherraa valittaessa.

Muutenkin maine oli kiirinyt edeltä. Kenraalikuvernööri Bobrikovin aikana hän ei ollut peitellyt perustuslaillisuuttaan. Lusissa Mikkelin läänin kuvernööri, nimismies ja tulkki olivat suostutelleet häntä kuuluttamaan miehiä asevelvollisuuskustuntoihin. "Olen vähäpätöinen pappi tässä seurakunnassa. Asia ei kuulu minulle", hän oli vastannut. Kuvernööri oli sanonut kuulleensa, että kansa kuunteli ja totteli pastoria. "Kun te kuulutatte, niin miehet tottelevat." - "Sitä en tee, se on Suomen perustuslakia vastaan", Kauno Uino oli kuitannut kiivassävyisen keskustelun, josta myöhemmin kerrottiin jälkikasvulle. Tästä isän ihailu entisestään kasvoi.

Puumalaan kirkkoherra Uinon perhe muutti alkukesästä 1910. Seurakunta oli kooltaan toista luokkaa kuin Metsäpirtti, samoin Hietalahti-niminen pappila. Peltoa oli 15, niittyä 20 ja metsää peräti 1 000 hehtaaria, torppiakin seitsemän. Pappila sijaitsi luonnonkauniilla paikalla Puumalan salmen rannalla ja sitä ympäröi kukkea puutarha omenapuineen. Lapsilla oli tilaa, missä telmiä. Lypsykarjaa oli toistakymmentä päätä ja hevosia kolme. Täällä Sylvi sai lähemmän kosketuksen kotieläimiin ja niiden hoitoon. Erittäinkin hän ihastui hevosiin, ja kotipiirissä eloisa kun oli, häntä oli hankala paimentaa pois niiden luota.

Tyttöjenkin kohdalla kirkkoherra Uinon perheessä tähdennettiin koulutusta. Mitenkään itsestään selvää se ei ollut. "Kyllähän sitä tulee noista lasten kouluttamisesta koko huoli", äiti oli kirjoittanut Metsäpirtissä. Sylvi sai kuitenkin tilaisuuden käydä oppikoulun Mikkelissä. Mikään mallioppilas hän ei todistuksista päätellen näytä olleen. Keskinkertaiset todistukset viittasivat siihen, että koulunkäynti ei ollut päällimmäisenä mielessä. Asiaa ei helpottanut Sylvin sanasokeus, lukihäiriöksi nykyään kutsuttu rajoite; etenkin oikeinkirjoitus oli hänelle vaivalloista. Nuoruusvuosien kirjeitä leimaakin kömpelöhkö kieli oikeinkirjoitusvirheineen. Sittemmin kielenkäyttö terävöityi ja luontevoitui, mutta vielä 1950-luvulla julkaistuissa romaaneissa jouduttiin paneutumaan kielenhuoltoon.

Keväällä 1916 Kauno Uino yllättäen kuoli vain 52-vuotiaana. Leski lapsineen muutti koulukaupunkiin Mikkeliin Angervonniemelle. Turvallisen ja ymmärtäväisen isän kuolema oli raskas isku Sylville. Se myös tukaloitti perheen taloutta, eikä puutekaan ollut kaukana noina muutenkin raskaina sodan vuosina. Sylvi sentään sai käydä koulunsa loppuun. Hän pääsi ylioppilaaksi ilman kirjoituksia sotakeväällä 1918. Tuona keväänä Sylvi oli hoitanut punaisia ja valkoisia sairaalassa, mistä hän kertoo omaelämäkerrallisessa romaanissa Käytävä (1955). Kesällä hän pääsi harjoittelijaksi, mutta luopui aikeestaan tulla sairaanhoitajaksi. Ehkä kokemukset olivat liian rankkoja.

Äiti-Emilia, lempinimeltään Miila, oli hento ja sulkeutunut naisihminen, jonka oli kovin vaikea sopeutua suurempaan ihmisjoukkoon mutta jolla oli sisäistä voimaa. Sylvissä oli samoja piirteitä äidin taiteellisuutta myöten. Kun lasten oli itse hankittava elantonsa miten parhaiten taisivat, oli luontevaa, että Sylvi hakeutui töihin Helsinkiin Suomen Käsityön Ystäviin. Pappilan miljööseen ja elämäntapaan käsityöt olivat kuuluneet olennaisena osana. Ja vielä vuosia myöhemminkin Sylvi turvautui oppimiinsa käden taitoihin oman perheen ruokarahoja hankkiessaan.

 

 

lähde: https://oa.doria.fi/bitstream/handle/10024/9561/TMP.objres.2383.html?sequence=1