SYLVI UINO
Sylvi Salome syntyi maaliskuun 12.
päivänä 1900 Pieksamäellä. Isä Kauno Edvard Uino, joka
toimi tuolloin Pieksamäen maaseurakunnan apupappina, oli
juurevaa talonpoikaissukua Artjärveltä. Äiti Emilia puolestaan
oli Pietarissa vaikuttaneesta Stenbergien kultaseppäperheestä.
Vanhemmat olivat menneet naimisiin joulukuussa 1894 Kauno
Edvardin toimiessa Koivistolla apupappina. Esikoinen Toini syntyi
1895, keskosena kuollut Martha 1897, Elin 1898, sitten Sylvi ja
hänen jälkeensä Taina 1901, vuotta myöhemmin Uuno ja Aira
1906.
Sylvillä oli ikää puolitoista
kuukautta, kun perhe muutti isän työn perässä Heinolan
maalaiskuntaan. Lusin pappilasta ovat ensimmäiset merkinnät
Sylvistä. Lastensa sairauksista huolestunut äiti kirjoitti:
"Sylvi raukan on ollut pitemmän aikaa sormi ja leuka
kipeä[n]ä ja nyt on ilmestynyt vähä päähänkin rupea.
Kyllä se on vaan hänessäkin taas maitorupea. Viime yönä en
saanut nukutuksi jos pari tuntia ihan aamulla kun Sylvi nukkui
niin rauhattomasti kun olivat laskeneet huoneet kovin
lämpimiksi." Muun jälkikasvun lailla Sylvi poti yhtä jos
toista lastentautia, eivätkä erilaiset vaivat jättäneet
häntä myöhemminkään rauhaan.
Isän seuraava työpaikka saatteli
perheen 1904 Kannakselle Metsäpirtin pappilaan. Siellä perhe
asui seesteiset kuusi vuotta. Laatokan saariin tehdyt retket
tartuttivat luonnonkaipuun lapsiin. Vanhemmat painottivat
mieluusti suomalaisen luonnon arvoja. Kun Toinissa, Elinissä ja
Sylvissä ilmeni kirjatoukan vikaa, Emilia-äiti pahoitteli sen
voimakkuutta kesäaikaan - silloinhan piti viettää tervettä ja
ruumista vahvistavaa ulkoilmaelämää luonnon äärellä.
Pappilanpidon viedessä tarkkaan
äidin ajan katraan nuorimmista vastasi lastenhoitaja. Sen ajan
tapaan palvelusväkeä oli paljon, ja kouluopetuksenkin alkeet
päntättiin kotiopettajan huomassa.
Isä Kauno Edvard oli lähtenyt
opintielle 18-vuotiaana tyhjätaskuna. Artjärven tilalla, jossa
Sylvikin vietti lapsuudenkesiään, hän oli oppinut talonpojan
käden taitoja sekä ajatusmaailmaa. Vilkkaana ihmisenä hän
tuli mainiosti toimeen muiden ihmisten kanssa. Kun hän lisäksi
oli erinomainen saarnamies - piispa O.I. Collianderin mielestä
"puhuja Jumalan armosta" -, hänestä pidettiin
yleisesti. Vaalisaarnatkin hän puhui vapaasti ja aina
menestyksellisesti. Keväällä 1908 hän kävi pitämässä
vaalisaarnan Puumalassa. Hän sai yli 4 000 ääntä,
nelinkertaisesti enemmän kuin kahdelle ensimmäiselle sijalle
asetetut yhteensä, minkä vuoksi häntä ei ollut sivuuttaminen
uutta kirkkoherraa valittaessa.
Muutenkin maine oli kiirinyt
edeltä. Kenraalikuvernööri Bobrikovin aikana hän ei ollut
peitellyt perustuslaillisuuttaan. Lusissa Mikkelin läänin
kuvernööri, nimismies ja tulkki olivat suostutelleet häntä
kuuluttamaan miehiä asevelvollisuuskustuntoihin. "Olen
vähäpätöinen pappi tässä seurakunnassa. Asia ei kuulu
minulle", hän oli vastannut. Kuvernööri oli sanonut
kuulleensa, että kansa kuunteli ja totteli pastoria. "Kun
te kuulutatte, niin miehet tottelevat." - "Sitä en
tee, se on Suomen perustuslakia vastaan", Kauno Uino oli
kuitannut kiivassävyisen keskustelun, josta myöhemmin
kerrottiin jälkikasvulle. Tästä isän ihailu entisestään
kasvoi.
Puumalaan kirkkoherra Uinon perhe
muutti alkukesästä 1910. Seurakunta oli kooltaan toista luokkaa
kuin Metsäpirtti, samoin Hietalahti-niminen pappila. Peltoa oli
15, niittyä 20 ja metsää peräti 1 000 hehtaaria, torppiakin
seitsemän. Pappila sijaitsi luonnonkauniilla paikalla Puumalan
salmen rannalla ja sitä ympäröi kukkea puutarha omenapuineen.
Lapsilla oli tilaa, missä telmiä. Lypsykarjaa oli
toistakymmentä päätä ja hevosia kolme. Täällä Sylvi sai
lähemmän kosketuksen kotieläimiin ja niiden hoitoon.
Erittäinkin hän ihastui hevosiin, ja kotipiirissä eloisa kun
oli, häntä oli hankala paimentaa pois niiden luota.
Tyttöjenkin kohdalla kirkkoherra
Uinon perheessä tähdennettiin koulutusta. Mitenkään
itsestään selvää se ei ollut. "Kyllähän sitä tulee
noista lasten kouluttamisesta koko huoli", äiti oli
kirjoittanut Metsäpirtissä. Sylvi sai kuitenkin tilaisuuden
käydä oppikoulun Mikkelissä. Mikään mallioppilas hän ei
todistuksista päätellen näytä olleen. Keskinkertaiset
todistukset viittasivat siihen, että koulunkäynti ei ollut
päällimmäisenä mielessä. Asiaa ei helpottanut Sylvin
sanasokeus, lukihäiriöksi nykyään kutsuttu rajoite; etenkin
oikeinkirjoitus oli hänelle vaivalloista. Nuoruusvuosien
kirjeitä leimaakin kömpelöhkö kieli
oikeinkirjoitusvirheineen. Sittemmin kielenkäyttö terävöityi
ja luontevoitui, mutta vielä 1950-luvulla julkaistuissa
romaaneissa jouduttiin paneutumaan kielenhuoltoon.
Keväällä 1916 Kauno Uino
yllättäen kuoli vain 52-vuotiaana. Leski lapsineen muutti
koulukaupunkiin Mikkeliin Angervonniemelle. Turvallisen ja
ymmärtäväisen isän kuolema oli raskas isku Sylville. Se myös
tukaloitti perheen taloutta, eikä puutekaan ollut kaukana noina
muutenkin raskaina sodan vuosina. Sylvi sentään sai käydä
koulunsa loppuun. Hän pääsi ylioppilaaksi ilman kirjoituksia
sotakeväällä 1918. Tuona keväänä Sylvi oli hoitanut
punaisia ja valkoisia sairaalassa, mistä hän kertoo
omaelämäkerrallisessa romaanissa Käytävä (1955). Kesällä
hän pääsi harjoittelijaksi, mutta luopui aikeestaan tulla
sairaanhoitajaksi. Ehkä kokemukset olivat liian rankkoja.
Äiti-Emilia, lempinimeltään
Miila, oli hento ja sulkeutunut naisihminen, jonka oli kovin
vaikea sopeutua suurempaan ihmisjoukkoon mutta jolla oli
sisäistä voimaa. Sylvissä oli samoja piirteitä äidin
taiteellisuutta myöten. Kun lasten oli itse hankittava elantonsa
miten parhaiten taisivat, oli luontevaa, että Sylvi hakeutui
töihin Helsinkiin Suomen Käsityön Ystäviin. Pappilan
miljööseen ja elämäntapaan käsityöt olivat kuuluneet
olennaisena osana. Ja vielä vuosia myöhemminkin Sylvi turvautui
oppimiinsa käden taitoihin oman perheen ruokarahoja
hankkiessaan.
lähde: https://oa.doria.fi/bitstream/handle/10024/9561/TMP.objres.2383.html?sequence=1